Blogi 2022
Julkaisemme Suomen kansallisen väkivaltaobservatorion järjestöjen Valoa, ei väkivaltaa -kampanjan blogikirjoituksia tällä sivulla.
24.11.
Lähisuhdeväkivallan sovittelu kielii asenteista naisiin kohdistuvaa väkivaltaa kohtaan
Naisiin kohdistuva väkivalta on ihmisoikeusrikkomus, joka uhkaa naisten henkeä ja terveyttä. Väkivaltatilanteet tulisi aina ottaa vakavasti ja niihin tulisi reagoida niille kuuluvalla tavalla. Valitettavasti naisiin kohdistuvaan väkivaltaan, erityisesti parisuhteissa tapahtuvaa väkivaltaan, ei Suomessa vieläkään suhtauduta asian vaatimalla vakavuudella. Yhteiskunnan asenteet saattavat johtaa siihen, että parisuhteissa tapahtuvaa väkivaltaa pidetään vain vuorovaikutuksen ongelmana tai yksityisasiana.
Naisiin kohdistuvaan väkivaltaan liittyvät asenteet tulevat näkyväksi siinä, kuinka yhteiskuntana suhtaudumme väkivaltatapauksiin. Suhtautumisemme ei kuitenkaan tee oikeutta naisiin kohdistuvan väkivallan vakavuudelle. Tämän todistaa muun muassa se, että lähisuhdeväkivaltaa sovitellaan Suomessa yhä.
Sovitteluprosessissa väkivallan tekijä ja kokija käsittelevät sovittelijoiden läsnäollessa väkivallantekoa ja sen seurauksia. Useimmiten sovitteluprosessin tuloksena on sopimus, jossa väkivallantekijä pyytää anteeksi, lupaa olla vastedes käyttämättä väkivaltaa ja hakea hoitoa tilanteeseensa.
Lähisuhdeväkivallan sovittelu on Suomessa valitettavan yleistä ja se rikkoo räikeästi väkivallan kohteeksi joutuneiden oikeusturvaa ja ihmisoikeuksia. Lähisuhdeväkivaltaa kokeneista valtaosa, yli 80 %, on naisia (Tilastokeskus 2021). Huonoimmillaan sovittelu ei turvaa uhria psyykkisesti eikä fyysisesti vaan hän altistuu sekä väkivallan uusiutumiselle sovittelun jälkeen että uudelleentraumatisoitumiselle itse sovitteluprosessissa.
Lähisuhdeväkivallan sovittelu on nimellisesti kiellettyä toistuvissa väkivaltatilanteissa. Valitettavasti on kuitenkin selvää, että Suomessa sovitellaan myös toistuvia väkivaltatilanteita. Toistuvaa lähisuhdeväkivaltaa sovitellaan siitäkin huolimatta, että hallitusohjelmakirjauksissa vuosille 2019–2023 mainitaan, ettei sovittelua käytetä tilanteessa, jossa se saattaa uhata uhrin oikeusturvaa. Myös GREVIO eli Istanbulin sopimuksen toimeenpanoa valvova ryhmä on esittänyt vaatimuksen, että poliisia on ohjeistettava siten, ettei sovitteluprosessiin ohjata tapauksia, joissa väkivalta on toistuvaa.
Lokakuussa 2022 Suomi sai kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskevaa yleissopimusta (CEDAW) valvovalta CEDAW-komitealta suosituksia sopimuksen täytäntöönpanoon liittyen. Yksi suosituksista koski nimenomaan sovittelua lähisuhdeväkivaltatapauksissa. CEDAW-komitea katsoi suosituksen niin akuutiksi, että se otettiin yhtenä viidestä suosituksesta nopeutettuun seurantaan. Suomen tulee siis raportoida suosituksen toimeenpanon tilanteesta jo kahden vuoden kuluessa.
Suomessa sovitellaan lähisuhdeväkivallan lisäksi mm. seksuaalirikoksia. Näin ollen sovittelussa saattaa olla esimerkiksi raiskauksia.
Sovittelun yleisyys osoittaa, että Suomessa vakavistakin väkivaltarikoksista voi selvitä anteeksipyynnöllä, jos väkivallan kokija on tekijälle läheinen nainen. Monet järjestöt Suomessa ovat vaatineet lähisuhdeväkivallan sovittelun rajaamista lainsäädännöllä sovitteluprosessien ulkopuolelle. Sovittelun käyttäminen lähisuhdeväkivaltatapauksissa viestii siitä, ettei lähisuhdeväkivaltaa nähdä riittävän vakavina rikoksina. Tosiasiassa lähisuhdeväkivalta on usein ajan myötä raaistuva ilmiö, jolla on vakavat seuraukset niin yksilölle kuin yhteiskunnalle.
Fatim Diarra
puheenjohtaja
Naisjärjestöt Yhteistyössä NYTKIS ry
Silla Kakkola
pääsihteeri
Naisjärjestöt Yhteistyössä NYTKIS ry
21.11.
Asenne esiin – myös lainsäädännössä
Seksuaalirikoksiin liittyvät asenteet ovat historiallisesti olleet oman aikansa viisari siinä, miten naisten seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkauksiin on suhtauduttu. Yksilötasolla asenteiden ja arvojen yhteisvaikutus ilmenee toiminnassamme ja manifestoituu mielipiteissämme. Institutionaalisella ja kulttuurisella tasolla se näkyy lainsäädännössä. Niihin molempiin voimme onneksi vaikuttaa: kampanjointi kannattaa.
Asenteet ennen
Pohjoismaisessa oikeushistoriassa seksuaalirikoksen uhri on ollut taajaan suurennuslasin alla arvioidessa, onko rikosta tapahtunut. Parisataa vuotta sitten raiskaus oli rikos vain, jos uhri oli neitsyt, leski tai naimisissa toisen miehen kanssa.
Ajattelet ehkä, että noista ajoista on vuosisatoja. Kuitenkin vielä vuoteen 2013 asti Tanskan lainsäädännössä raiskaussyyte raukesi, jos uhri ja syytetty avioituivat keskenään (Lähde: Denmark: Give us respect and justice! Overcoming barriers to justice for women rape survivors in Denmark. Pp 19: “The 2013 changes included a number of progressive steps, for example, that the sentence imposed for rape could no longer be reduced or annulled if the perpetrator and the victim of rape were to marry or were married.” Saatavilla: https://www.amnesty.org/en/documents/eur18/9784/2019/en/) Eikä ole kauaa siitäkään, kun Suomen rikoslaissa oli pykälä, jonka perusteella kyseessä oli raiskaus vain, jos tekijä oli juottanut uhrin humalaan. Jos taas uhrin avuton tila ei johtunut tekijästä vaan oli itse aiheutettu, oli kyseessä seksuaalinen hyväksikäyttö. Itse aiheutetuksi tilaksi laskettiin päihtyneisyys, väsymys ja vammaisuus.
Tämä rikoslain epäkohta oli pontimena, kun Amnestyn Suomen osasto toteutti yhdessä Lapin yliopiston kanssa mielipidekyselyn vuonna 2010. Tutkimuksen ja kampanjan nimi oli Asenne esiin.
Tutkimuksen aineistona oli 1637 haastattelua yhdeksältä eri paikkakunnalta. Vastaajilta kysyttiin muun muassa, onko seksuaaliväkivallan uhri vastuussa joutumisestaan rikoksen kohteeksi
a) jos hänellä tiedetään olleen useita seksipartnereita,
b) jos hän on humalassa tai huumeiden vaikutuksen alainen,
c) jos hän on harrastanut seksiä saman miehen kanssa aikaisemmin
d) jos hän ei tee fyysistä vastarintaa tai huuda apua,
e) tai hän ei kieltäydy selkeästi.
70 prosentin mielestä yksi tai useampi listatuista tilanteista vähensi tekijän vastuuta raiskauksesta. Suurin osa vastaajista näki tekijän vastuun vähenevän ainakin joissakin edellä mainituissa tilanteissa. Väittämässä “Jos nainen ei kieltäydy selkeästi” puolet vastaajista sälytti vastuun raiskatuksi tulemisesta naiselle.
Kampanjointi kuitenkin kannatti. Vuoden 2010 Asenne esiin -kampanja sai aikaan sen, mihin se tähtäsi: seksuaalisen hyväksikäytön pykälästä poistettiin momentti, jolla uhri syyllistettiin.
Leikkaus vuoteen 2022
Amnesty tilasi keväällä 2022 Aula Researchilta kansalaistutkimuksen, johon vastasi hieman yli kaksituhatta Suomessa asuvaa henkilöä. Tutkimuksen alueellinen kattavuus on parempi ja vastaajien moninaisuus on paremmin kontrolloitu kuin vuonna 2010 tehdyssä Asenne esiin -mielipidekyselyssä.
Reilussa 10 vuodessa tapahtunut muutos on selvä. 86 prosenttia vastaajista katsoo, että seksi ilman suostumusta ei ole oikeutettua missään olosuhteissa. Hurraa!
Mutta mitä tämä tarkoittaa? 33 prosenttia on samaa, tai osittain samaa mieltä, kun väite on muotoiltu seuraavasti: ”Ihmisen pitää kieltäytyä seksistä ääneen tai vastustella fyysisesti, jotta teko olisi seksuaaliväkivaltaa”.
Se siitä hurraasta. Vastaukset ilmentävät samaa uhria syyllistävää asennetta kuin vuoden 2010 tutkimus. Sama syyllistäminen on tunnistettavissa myös rikosprosessissa. Amnestyn Oikeuksien arpapeli -tutkimus vuodelta 2019 osoittaa, että rikosprosessiin vaikuttavat olennaisesti raiskauksen uhrin käyttäytymiseen liittyvät oletukset. Näihin raiskausmyytteihin kuuluu esimerkiksi se, että raiskauksen uhri taistelee hyökkääjää vastaan ja ilmaisee voimakkaasti kieltäytymisensä. Todellisuudessa uhrin ”jäätyminen” on normaali ja yleinen reaktio tekohetkellä (Anna Tiihonen Möller, Hans-Peter Söndergaard ja Lotti Helström toteuttivat Tukholman Karoliinisessa Instituutissa tutkimuksen Tonic immobility during rape (2015), jossa haastateltiin 298 raiskauksen uhriksi joutunutta potilasta. Tutkimuksen mukaan peräti 70 prosenttia heistä oli kokenut jäätymisreaktion. Toonisen immobilisaation eli jäätymisreaktion aikana syke harvenee ja verenpaine laskee, liikkuminen on mahdotonta, eikä avun huutaminen onnistu. Keho menee selviytymistilaan ja kaikki elintoiminnot keskittyvät selviytymiseen.). Jos tekijä käyttää parisuhteessa sosiaalista ja taloudellista kontrollia tai väkivaltaa, uhrilla ei ole mahdollisuutta kertoa vapaasti, haluaako hän harrastaa seksiä vai ei, tai millaisesta seksistä hän pitää.
Oma tahto nyt
Toivoa kuitenkin on. Lainsäädäntö muokkaa käsitystämme siitä, mikä on rikos: 1.1.2023 astuu voimaan seksuaalirikoslaki, joka tulee syyllistämisen sijaan suojelemaan seksuaalista itsemääräämisoikeutta aiempaa paremmin. Kampanjointi kannatti jälleen. Uudessa laissa painopiste ei enää ole kieltäytymisessä tai vastustelemisen todentamisessa, vaan suostumuksen puutteessa. Seksuaalinen itsemääräämisoikeus ei hupene humalaan tai uneen. Se ei katoa yllättävissä tilanteissa tai painostuksen alla.
Lakiuudistus muuttaa myös lähestymistapaa erityisesti naisten seksuaalisuuteen. Aiempi määritelmä, jossa väkivallan käyttö kehysti rikosta, sisälsi oletuksen, että ilman selvää kieltämistä naisen keho on käytettävissä toisen ihmisen nautinnon välineeksi.
Asennetutkimuksia on tehty vuosikymmenten sivu, ja niitä on tehty Suomessa myös suhteessa rikoslakiin. Riikka Kotasen tutkimus Näkymättömästä näkökulmaksi – parisuhdeväkivallan uhrit ja oikeudellisen sääntelyn muutos Suomessa (2013) nostaa kirkkaana esille sen, minkä me vaikuttamistyötä tekevissä järjestöissä hyvin tiedämme: kampanjointi kannattaa. Lainsäädäntö ei ole irrallaan yhteiskunnasta ja sen jäsenistä: se välittää kuvan yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta. Me voimme vaikuttaa siihen monella tapaa.
Myös medialla on merkittävä rooli asenteiden muokkaajana.
Helsingin Sanomat on nostanut kuluvan vuoden aikana naisiin kohdistuvaan väkivaltaan liittyvät asenteet esiin julkaisemalla muun muassa kirjoitukset seksuaalirikosten tutkinnan viivästyksistä ( 16.1.), perheoikeuden päätöksestä huumerikoksista tuomitun uhkailijan tapauksessa (22.1.) ja naisiin kohdistuvasta työpaikkaväkivallasta ja sen seurauksista (17.8.) sekä Istanbulin sopimuksen toimeenpanon puutteista (6.8.).
Sillä on merkitystä, että Suomen laajalevikkisimmässä aikakauslehdessä nostetaan esiin poliisin, poliitikkojen ja viranomaisten toiminnan asenteellisuus. Heidän asenteensa ratkaisee, pitääkö Suomi kiinni väkivaltakulttuuria ylläpitävästä asennehistoriallisesta taakasta vai rakennetaanko naisvihasta vapaata, ihmisoikeusperustaista toimintakulttuuria.
Maailma ei ole edelleenkään valmis
Seksuaalirikoslakimme ei tule kuitenkaan valmiiksi tällä uudistuksella. Uudistusta on kritisoitu erityisesti seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvistä pykälistä. Lakitekstin mukaan valta-aseman väärinkäytön on oltava vakavaa ja valta-aseman erityinen, jotta se täyttää rikoksen tunnusmerkistön. Sille, miten vakava ymmärretään, annetaan tällä rajauksella liian suuri merkitys. Vammaisjärjestöt ovat kritisoineet sitä, että valta-aseman väärinkäyttö laitoksessa asuvan henkilön seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkauksen yhteydessä on yhä luokiteltu vähemmän moitittavaksi seksuaaliseksi hyväksikäytöksi – ei raiskaukseksi tai seksuaaliseksi kajoamiseksi. Asenne- ja lakimuutoksille on vielä tämänkin uudistuksen jälkeen tilaus. Kampanjointi siis jatkuu.
Pia Puu Oksanen
Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvan syrjinnän asiantuntija
Amnestyn Suomen osasto
18.11.
Väkivalta ei ole vuorovaikutuksen ongelma
Lyömätön Linja Espoossa ry:ssä olemme tehneet väkivallan katkaisutyötä 90-luvun alusta lähtien. Tapaamme työssämme pääasiassa miehiä, jotka ovat käyttäneet tai pelkäävät käyttävänsä väkivaltaa lähisuhteissaan – tyypillisimmin parisuhteessaan naispuolisen kumppaninsa kanssa.
“Riitaan tarvitaan aina kaksi”, on lausahdus, jota kuulemme usein asiakkaiden suusta. Samalla tuo lausahdus on kuitenkin myös myytti, joka elää vahvasti niin väkivaltaa käyttäneiden, sitä kokeneiden, mutta myös väkivaltatyötä tekevien ammattilaisten keskuudessa. Riitatilanteisiin se usein onkin pätevä toteamus, mutta mikäli kyse on väkivallasta, kyse on harhaanjohtavasta myytistä.
Myytti väkivallasta “kahden kauppana” jakaa myös vastuun väkivallasta – usein siten, että tekijän sijaan uhrilla nähdään olevan suurempi vastuu väkivallasta. Väkivalta vuorovaikutuksen ongelmana- myytti pohjautuu suurelta osin stereotyyppisiin sukupuolirooleihin, esimerkiksi ‘verbaalinen nainen’ – ‘fyysinen mies’ dikotomiaan. Tällöin väkivallan aloitteelliseksi ja siten myös eniten vastuuta kantavaksi osapuoleksi määritellään sanallisesti miestä provosoiva nainen. Verbaalisesti naista heikompi mies ei voi muuta kuin turvautua fyysiseen väkivaltaan. Väkivallan määrittely vuorovaikutuksen ongelmaksi on pitkään yhteiskunnassamme vallinnut strategia, jolla väkivallan teot tulevat neutralisoiduksi ja nähdyiksi osana normaalia, inhimillistä vuorovaikutusta. Samalla väkivallan tekijä välttyy vastuunottamiselta teoistaan ja vastuu väkivallasta, mutta myös väkivallan loppumisesta siirtyy uhrin harteille.
Myyttiä kyseenalaistavia näkökantoja – myytin purkaminen
Väkivalta ei ole parisuhteen haaste, huonoa riitelyä, huonoa käytöstä tai keskusteluyhteyden puutetta. Väkivalta ei ole molempien osapuolien vastuulla oleva vuorovaikutuksen ongelma. Väkivalta on nimensä mukaisesti väkisin otettua valtaa, josta vastuu kuuluu yksin sen tekijälle. Väkivalta ei ole sama asia kuin riita, joten vaikka riitaan tarvitaankin aina kaksi, on väkivalta yksin sen tekijän valinta. Valita voi myös toisin.
Väkivallan katkaisutyössä on erityisen tärkeää kannustaa väkivaltaa käyttänyttä tarkastelemaan asenteitaan, luopumaan oikeutuksista ja selityksistä väkivallan käytölle ja ottamaan vastuu teoistaan. Sen ymmärtäminen, että väkivallan käyttö on valinta, mahdollistaa samalla myös muutoksen ja toisin
toimimisen.
Väkivalta vuorovaikutuksen ongelmana –myytin purkaminen on kuitenkin meidän jokaisen asia ja jokaisen vastuulla. Väkivaltatyön ammattilaisina kohtaamme työssämme sekä väkivaltaa käyttäneitä, että sitä kokeneita. Sillä, miten väkivallan määrittelemme ja kenen vastuulla sen näemme olevan, voi olla suuri merkitys ihmisten elämässä. Onko väkivaltaa käyttäneillä mahdollisuus luopua väkivallan käytön oikeutuksista? Onko väkivallan kokijan mahdollista elää kantamatta syyllisyyttä kokemastaan väkivallasta?
Oleellista on siis myös omien asenteiden tarkastelu. Tulemmeko häivyttäneeksi väkivaltaa määrittelemällä sen vuorovaikutuksen ongelmaksi? Määrittelemmekö naisiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa syvään juurtuneiden sukupuoleen perustuvien rooliodotusten kautta? Onko nalkuttaminen naisille tyypillistä? Ovatko miehet verbaalisesti heikkoja ja siksi turvautuvat fyysiseen väkivaltaan?
Väkivaltaa ylläpitävistä ja sitä toisintavista asenteista luopuminen on meidän kaikkien asia. Haastammekin jokaisen tahollaan käyttämään hetken sen pohtimiseen, miten asennoidumme väkivaltaan ja miten meissä jokaisessa elää tavalla tai toisella sisäänrakennettuna tunkkaiset rooliodotukset mieheydestä ja naiseudesta.
Väkivaltatyön asiantuntijat Christa Heikkilä ja Teija Huovila, Lyömätön Linja Espoossa ry
16.11.
Naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisen työn rakenteet on saatettava kuntoon – hyvinvointialueiden ja kuntien välinen koordinaatio on varmistettava
Lähisuhdeväkivalta on merkittävä ja laaja ihmisoikeusongelma Suomessa. Koti on naisille kaikkein turvattomin paikka, sillä naiset kokevat useimmiten miehensä harjoittamaa väkivaltaa omassa kodissa. Sosiaali- ja terveysministeriö (STM) ja Kuntaliitto antoivat kunnille jo vuonna 2008 valtakunnalliset suositukset lähisuhdeväkivallan ehkäisytyöstä. Lisäksi vuodesta 2015 lähtien Suomessa on ollut voimassa nk. Istanbulin sopimus, joka on Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta. Kuitenkin Amnestyn kuntatutkimus 2017 ja STM:n vuonna 2019 teettämän kuntakyselyn mukaan naisiin kohdistuvan väkivallan erityisten riskiryhmien asema suhteessa väkivaltatyön palveluihin oli heikko koko Suomessa ja noin puolesta kunnista puuttui tarvittavat rakenteet lähisuhdeväkivallan ehkäisyyn. Palvelujen kehittymättömyys suhteessa tarpeisiin heijastelee valitettavasti yhteiskunnan asenteita naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja sen ehkäisyä kohtaan.
Väkivallan vastainen työ vaatii koordinointia, ohjausta ja riittävät resurssit. Tulevien hyvinvointialueiden vastuulla tulee jatkossa olemaan lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden palvelujen järjestäminen, kun taas kunnille kuuluu lähisuhdeväkivallan ehkäisy sekä akuuttivaiheen palveluiden tarjoaminen. Hyvinvointialueiden ja kuntien työntekijöillä tulee olla ammatillinen valmius puuttua lähisuhdeväkivaltaan sekä ajantasainen osaaminen sitä koskevasta lainsäädännöstä, mukaan lukien Istanbulin sopimus. Väkivallan vastaiseen työhön tulee olla resursseja, eri toimijoiden välinen yhteistyö on varmistettava ja väkivallan vastaista työtä on kehitettävä suunnitelmallisesti, pitkäjänteisesti ja lain edellyttämällä tavalla.
Hyvinvointialueiden palveluiden järjestämissuunnitelmissa tulee huomioida yhdenvertaisuus lähisuhdeväkivallan uhrien palveluiden saatavuudessa ja saavutettavuudessa. Poliittisesti ja yhteisesti sovitut rakenteet lähisuhdeväkivallan ehkäisytyölle hyödyntävät kuntien ja hyvinvointialueiden palveluissa työskenteleviä sekä järjestöjen työtä, mutta takaavat ennen kaikkea toimivat palvelupolut ja tarvittavan tuen lähisuhdeväkivaltaa kokeneille.
Hyvinvointialueilla voidaan toimia aktiivisesti heti alusta lähtien naisiin kohdistuvan väkivallan torjumiseksi. Hyvinvointialueilla tuleekin toimeenpanna STM:n ja Kuntaliiton vuonna 2008 antamat suositukset lähisuhdeväkivallan ehkäisytyöstä sekä Istanbulin sopimuksen vaatimukset esimerkiksi turvakotipaikkojen riittävästä määrästä. Toimeenpanoa vahvistamaan on käynnistettävä koordinaatiotyö hyvinvointialueiden ja kuntien välillä. Yksi keskeisimmistä tavoista kitkeä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tehokkaasti on luoda lähisuhdeväkivallan ehkäisyn toimintaohjelma ja toimivat rakenteet. Niiden tuella palveluiden saatavuus voidaan taata järjestelmällisesti ja yhdenvertaisesti. Ohjelmaan tarvittavat resurssit tulee turvata hyvinvointialueiden ja kuntien talousarvioissa. Naisiin kohdistuvan väkivallan vastainen työ tulee olla keskeinen osa hyvinvointialueiden toimintaa.
Ninni Saarinen ja Marjo Tapaninen
Vihreät Naiset
14.11.
Maailma ei ole kiiltokuva
Suomen Unicef teki muutama vuosi sitten lapsille ja nuorille osoitetun kyselyn, jossa yksi vastaus oli: ”Maailmasta pitää tulla kiltimpi ja ystävällisempi. Me ei muuten jakseta.”
Näinä aikoina lasten ja nuorten huoli jaksamisesta on aiheellinen. Ei pelkästään Suomessa vaan koko maailmassa.
Naisten oikeuksien puolustaminen on noussut tärkeään asemaan myös Ukrainaan kriisin myötä. Kun naiset voivat hyvin, koko yhteiskunta voi hyvin. Miljoonia siviilejä on paennut kotimaastaan. Heihin ja Ukrainaan jääneisiin siviileihin on kohdistunut julmia sotarikoksia, kuten seksuaaliväkivaltaa, seksuaalissävytteistä kidutusta ja väkivallalla uhkailua. Rikokset ovat kohdistuneet erityisesti naisiin ja tyttöihin ikään katsomatta. Jo ennen sotatilaa Itä-Ukrainan jäätynyt konflikti on vaikuttanut naisten ja tyttöjen asemaan sekä heihin kohdistuvaan väkivaltaan huomattavasti. Amnestyn tekemän selvityksen mukaan viimeisen kolmen vuoden aikana lähisuhdeväkivalta on lisääntynyt Itä-Ukrainan separatistialueilla Donetskissa 76 % ja Luhanskissa 158 %. Henkinen paha olo ja pelko saattavat suistaa väkivaltaan.
YK:n hätäaputoimisto OCHA on julkaissut useiden lähteiden keräämää tietoa ukrainalaisiin siviileihin kohdistuneista rikoksista. Seksuaalinen väkivalta vaikuttaa olevan järjestelmällinen osa Venäjän tämänhetkistä sotastrategiaa. Siviileihin kohdistuvat loukkaukset ja väkivalta ovat julmimpia sodankäynnin muotoja ja ne on saatava loppumaan. Suomen ja EU:n on tehtävä kaikkensa, jotta Ukrainaan saadaan rauha. Tarvitaan myös koordinoitua apua, joka ottaa huomioon seksuaali- ja lisääntymisterveystarpeet. Globaalisti joka päivä 500 naista ja tyttöä kuolee synnytykseen kriisialueilla ja apua tarvitaan pikaisesti myös Ukrainaan. On myös selvää, että Suomeen saapuneille pakolaisille on tarjottava heidän tarvitsemiaan tukipalveluita, joissa otetaan huomioon seksuaalinen väkivalta ja ihmiskauppa.
Onneksi maailmassa on löytynyt valonpilkahduksiakin. Eduskunta äänesti viime viikolla aborttilainsäädännöstä. Nykyinen aborttilainsäädäntö on peräisin 1970-luvulta ja se on ollut Pohjoismaiden tiukin. Muutama mieskansanedustaja äänesti aborttilakia vastaan eduskunnassa. Joku heistä verhoili oman aborttilain vastustuksensa, hellään isälliseen huolenpitoon naisista. Suomeksi sanottuna he eivät halunneet äänestää ihmisoikeuksien puolesta vuonna 2022. On hyvä, että nämä naisista ”huolehtijat” jäivät Suomen aborttilakiäänestyksessä vähemmistöön ja laki saatiin päivitettyä viidenkymmenen vuoden jälkeen nykyaikaan. Uudistuksen myötä vahvistettiin naisten itsemäärämisoikeutta. Seksuaali- ja lisääntymisterveys ja -oikeudet, mukaan lukien oikeus aborttiin, ovat kansainvälisten sopimusten tunnustamia ihmisoikeuksia. Niitä tulee Suomen eduskunnassakin noudattaa.
Oikeus vapaaseen ja turvalliseen raskaudenkeskeytykseen on keskeinen osa seksuaali- ja lisääntymisterveyttä, sekä naisten kehollista itsemääräämisoikeutta. Suomen lakimuutos on tärkeä alku aikana, jona olemme joutuneet todistamaan naisten oikeuksissa merkittäviä heikennyksiä ympäri maailman. Puolan ja Unkarin aborttilainmuutokset ovat esimerkkejä siitä, kuinka askeleet taaksepäin ovat enemmän kuin mahdollisia. Puolassa viime vuonna voimaan astunut linjaus on aiheuttanut sen, että raskaudenkeskeytykset ovat liki mahdottomia, joitain poikkeuksia lukuun ottamatta; Abortti sallitaan, jos raskaus on saanut alkunsa raiskauksen tai insestin seurauksena tai jos äidin henki tai terveys ovat vaarassa.
Näinä haastavina aikoina suosittelen meille kaikille luontokävelyä. Kävely helpottaa stressiä ja mantelitumakkeemmekin voi paremmin. Maailma voi hetkittäin näyttää metsässä jopa kiiltokuvalta.
Emmi Lintonen
Demarinaisten 1.vpj.