Väkivalta satuttaa jokaista.

”Jos olisi tullut yksikin lyönti, olisin varmasti lähtenyt. Henkinen parisuhdeväkivalta oli minulle vieras termi. Kun luin aiheesta, tajusin, ettei suhteemme ole terve. Pelkäsin miestäni koko ajan enemmän. Henkinen väkivalta on tuomittavaa siinä missä fyysinenkin.” kommentoi Heidi Holmavuo Tehy-lehden artikkelissa (2017).

Valoa, ei väkivaltaa-kampanja järjestetään vuosittain joka syksy. Kampanja huipentuu YK:n naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisena päivänä 25.11.2019. Tänä vuonna teemana on, jokaisella on oikeus tukeen. Kampanjassa puolustetaan naisten ihmisoikeuksia, ruumiillista koskemattomuutta ja oikeutta väkivallattomaan elämään.

Sosionomiopiskelijoina olemme lähteneet mukaan tähän väkivallan vastaiseen kampanjaan tekemään ensimmäistä projektiamme opiskelujemme tiimoilta. Olemme saaneet projektilta paljon tähän mennessä; pääsimme mukaan työyhteisön palavereihin ideoimaan kampanjapäivää ja tulemme olemaan IsoKristiinassa Lappeenrannassa kampanjapäivässä vahvasti mukana.

Toteutukseemme on kuulunut muun muassa postereiden tekemistä väkivallan eri muodoista. Tänä vuonna lähisuhdeväkivaltaan menehtyneitä naisia on 18. Siihen liittyen aiomme paistaa palaneita pipareita symboloimaan väkivaltaan menehtyneiden naisten lukumäärää ja nämä tuodaan esille kampanjassa. Kampanjapäivänä on myös mahdollisuus tuoda IsoKristiinan läheisyyteen kynttilöitä muistoksi menehtyneille ihmisille sekä yleisesti ottaen väkivaltaa vastaan.

Sosionomiopiskelijan näkökulmasta meidän on pohdittava jatkuvasti sosionomin ydinosaamisalueita, joita ovat muun muassa sosiaalialan eettinen osaaminen, asiakasosaaminen sekä kriittinen ja osallistava yhteiskuntaosaaminen. Olemme huomanneet näiden kompetenssien näkyvän tässä kampanjassa selvästi.
Eettiseen osaamiseen kuuluu esimerkiksi se, että osaa edistää yhdenvertaisuutta sekä tasa-arvoa. Tämä kampanja on omiaan edistämään ihmisten oikeutta tukeen ja väkivallattomaan elämään riippumatta siitä onko esimerkiksi maahanmuuttajataustainen, päihteidenkäyttäjä, asunnoton tai nuori. Osa eettistä osaamista on myös se, että osaa asettua yhteiskunnalliselta asemaltaan haavoittuvassa asemassa olevien yksilöiden ja ryhmien puolelle ja tätähän nimenomaan kampanja edustaa.

Asiakasosaaminen on myös olennaisen osa sosionomin osaamista. Kampanjapäivänä meidän tarkoituksenamme on tehdä gallupia ohikulkeville ihmisille aiheesta ”mitä turvallisuus sinulle merkitsee?”. Tässä vaiheessa on tärkeää luoda turvallinen ja luotettava vuorovaikutussuhde kohtaamaamme ihmiseen, jotta keskustelua voi syntyä. Asiakasosaamiseen kuuluu myös se, että osaa soveltaa muun muassa ennaltaehkäisevän työn ja varhaisen tukemisen näkökulmia. Kohtaamistilanteissa gallupin suhteen voi ilmetä huoli toisesta ja silloin sosionomiopiskelijoina voimme ohjata asiakkaan Huolituoliin, joka on Saimaan kriisikeskuksen järjestämä mahdollisuus päästä keskustelemaan ammattilaisen kanssa kampanjassa.

Yksi sosionomin osaamisalueista on myös kriittinen ja osallistava yhteiskuntaosaaminen. Sosionomi osaa analysoida epätasa-arvoa, huono-osaisuutta sekä hyvinvointia tuottavia kansallisia ja globaaleja rakenteita ja prosesseja sekä ehkäistä syrjäytymistä. Hän kykenee puolustamaan haavoittuvassa asemassa olevien ja vaiennettujen ihmisten etuja sekä tuomaan poliittiseen päätöksentekoon ja vastuullisille toimijoille tietoa kohtuuttomista elämäntilanteista. Hän osaa myös edistää kansalaisten osallisuutta ja osallistumisen mahdollisuuksia sekä kykenee vaikuttamistyöhön eri toimijoiden kanssa.

Väkivallan uhriksi joutuminen lisää epätasa-arvoa sekä huono-osaisuutta. Tämä ajatus on herättänyt meissä paljon ajatuksia sekä tunteita ja tämä kehittää myös samaan aikaan ammatillisuuttamme ja reflektiokykyämme. Kampanja tuo haavoittuvassa asemassa olevien ja vaiennettujen ihmisten äänen kuuluviin, tai ainakin herättelee ihmisten ajatuksia asiaan. Valoa, ei väkivaltaa-kampanja tuo myös tietoa aiheesta vastuullisille toimijoille. Kampanjapäivänä tehtävä gallup osallistaa ihmisiä ja meidän roolimme on tehdä tärkeää vaikuttamistyötä Etelä-Karjalan perhetyön kehittämisyhdistys ry:n nimissä sosionomiopiskelijoina.

Teemana on, Jokaisella on oikeus tukeen. Muista, niin on sinullakin!

Saimaan ammattikorkeakoulun sosionomiopiskelijat Sini ja Heidi

Matkalla väkivaltaisesta ihmissuhteesta irtautumiseen on yksi hyvin tärkeä pysäkki: se hetki, kun väkivallan kokija uskaltaa rikkoa hiljaisuuden ja ottaa väkivallan puheeksi. Väkivaltaan liittyy usein häpeän ja syyllisyyden tunteita, jotka tekevät asiasta kertomisen vaikeaksi. Mutta se hetki, jona väkivaltaa kokenut uskaltaa kertoa kokemuksistaan jollekin luotettavana pitämälleen henkilölle, määrittää paljon tulevaa. Väkivallan kokija, jonka kertomaa on uskottu, vahvistettu ja kuultu, ottaa asian todennäköisesti uudelleen puheeksi ja ottaa myös vastaan apua. Sen sijaan henkilö, jonka tarinaa on vähätelty, kyseenalaistettu tai ohitettu, saattaa haudata kokemuksensa yhä syvemmälle sisimpäänsä ja jättää hakematta tarvitsemaansa tukea.

Siksi tarvitsemme puheeksi ottamiseen ja hiljaisuuden rikkomiseen rohkaisevia paikkoja. Väkivallasta on uskallettava kysyä aina, kun huoli herää. On parempi kysyä turhaan, kuin jättää kysymättä ollenkaan – parhaimmillaan kysyminen voi pelastaa henkiä. Olisikin tärkeää, että esimerkiksi neuvoloissa, lääkäreiden vastaanotoilla ja sosiaalityössä pysähdyttäisiin asian äärelle. Naisiin kohdistuva väkivalta on laaja, meitä kaikkia koskettava ja vakava ihmisoikeusongelma, joka asettaa kokijan erityisen haavoittuvaan asemaan. Kun ihminen luottaa esimerkiksi sosiaali- tai terveysalan ammattilaiseen niin paljon, että kertoo tälle kokemuksestaan, on hänen kertomansa pystyttävä ottamaan vastaan. Tämä ei tarkoita, että asia tulisi pystyä ratkaisemaan – niin ihanaa kuin se olisikin!

Väkivallan kokijan kuunteleminen ja viestin vastaanottaminen voi tarkoittaa esimerkiksi seuraavia lauseita:
”Kiitos, että kerroit. Näen, että se ei ollut helppoa. Uskon sinua ja olen tässä.”
”Tuo, mitä kuvasit on väkivaltaa. Väkivalta on aina väärin ja tekijän vastuulla.”
”Yksin ei tarvitse aina selvitä. Voisimmeko vaikka selvittää yhdessä, mistä voisit saada parasta mahdollista tukea tilanteeseesi?”
”Olen huolissani turvallisuudestasi. Onko jotain paikkaa, missä kokisit olevasi turvassa? Oletko koskaan kuullut turvakodeista, joihin kuka vain on tervetullut milloin vain?”

Monesti väkivallasta jätetään kysymättä tai siitä kertovat vihjeet sivuutetaan, koska ollaan itsekin epävarmoja siitä, kuinka asiaan tulisi reagoida ja osataanko auttaa oikein. Kysyjän peloista huolimatta jokainen väkivaltaa kokenut ansaitsee sen, että hänen kokemuksista kysytään ja hänen kertomansa otetaan vakavasti. Väkivaltaa kohtaan täytyy aina ottaa selkeä kielteinen kanta. Ammattilaisen suhtautuminen väkivaltaan toimii myös esimerkkinä: kun asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä ja tuomitsemalla kaikenlainen väkivalta, ja samalla kestetään kuullut asiat murtumatta väkivallan rumuuden alla, annetaan samalla kokijalle malli siitä, että vaikeista, satuttavista ja kaoottiseltakin tuntuvista tilanteista on mahdollista suunnata kohti väkivallatonta tulevaisuutta.

Taru Anttonen
Vs. toiminnanjohtaja
Naisten Linja

Lähisuhdeväkivalta on väkivallan muotona haavoittava niin fyysisesti kuin henkisesti. Jos väkivallan tekijä on uhrille läheinen, on tilanteesta vaikea paeta. Avuttomuuden, yksinäisyyden ja arvottomuuden kokemukset ovat monille väkivaltaisissa lähisuhteissa eläville tuttuja. Lähisuhdeväkivallasta on lähes aina ahdistavaa ja vaikeaa kertoa ulkopuolisille, mutta tilanteesta tekee liki mahdottoman, jos kielitaito on heikko tai tukiverkostot eivät ole saavutettavissa. Ulkopuolisen voi olla hankalaa nähdä tilannetta kokonaisuudessaan, ja uhrikin voi kokea vaikeaksi tunnistaa, milloin rajat on ylitetty. Tarvitaan vertaistoimintaa, jossa väkivaltaa kohdanneella naisella on mahdollisuus kertoa tilanteesta omalla kielellään turvallisessa, luottamuksellisessa ja kiireettömässä ympäristössä.

Väkivalta voi estää ja rajoittaa naisten osallistumismahdollisuuksia elämään: uhrista saattaa tuntua siltä, että hänen ja muun maailman välissä on näkymätön lasiseinä. Jatkuvan pelon alla eläminen vaikuttaa lisäksi uhrin perheeseen, läheisiin ja sosiaalisiin suhteisiin. Lapsiperheissä lähisuhdeväkivallalla on suuri vaikutus lapsen psyykkiseen terveyteen, vaikka lapsi ei itse olisi väkivallan kohteena. Kun lapsi oireilee, lisää tämä väkivallan uhrin huolta ja pelkoa entisestään.

Naisiin kohdistuvalla väkivallalla on monia eri muotoja: se voi olla fyysistä, henkistä, taloudellista, uskonnollista, yhteisöllistä tai seksuaalista – ja usein se on monia samanaikaisesti. Maahan muuttaneet naiset kokevat väkivaltaa 2-3 kertaa enemmän kuin valtaväestöön kuuluvat naiset. Luku on hurja, etenkin kun Suomi on jo valmiiksi maa, jossa koetaan toiseksi eniten lähisuhdeväkivaltaa kaikista Euroopan Unionin maista.

On ensiarvoisen tärkeää, että kaikki naiset maassamme tietäisivät, että heillä on oikeus elää elämänsä väkivallattomassa ympäristössä. Suomessa naisella on oikeus esimerkiksi koulutukseen, kielitaitoon, työhön, omaan asuntoon ja vertaistoimintaan. Palveluiden ja tukitoimien olemassaolo ja niihin ohjaaminen on äärimmäisen tärkeä väkivallan ehkäisykeino.

Vertaistoiminnan kautta moni nainen saa tukea ja helpotusta tilanteeseensa. Häpeän ja pelon tunteisiin saadaan lievitystä ja siten voidaan aloittaa toipuminen ja irtautuminen väkivallasta. Kun joukossa on edes yksi, joka on kokenut samaa, muuttuu perspektiivi: näin voi tapahtua muillekin.

African Caren kokemuksen mukaan järjestön pitämissä maahan muuttaneiden naisten ryhmissä naiset kokevat, että ryhmässä turvallista puhua mistä vain: avoin keskustelu lisää tietoisuutta perheen tai yhteisön sisällä tapahtuvasta väkivallasta ja tuo tietoon sitä, mikä on hyväksyttyä ja mikä ei. Naiset saavat mahdollisuuden löytää itsestään voimavaroja toisten naisten tuen avulla: he oppivat tunnistamaan väkivallan eri muotoja ja sanoittamaan kokemaansa. Sanoittamisen oppiminen on ensiarvoista: vain niin voi kokemuksista puhua ja lopulta aloittaa toipumisen.

Kielitaidon, koulutuksen ja vertaistoiminnan lisäämisen avulla tavoitamme yhä useamman naisen, joka kamppailee lähisuhdeväkivaltaa vastaan. Väkivallan ehkäisemisessä ja lopettamisessa keskeistä on luoda ja säilyttää voimaannuttavia ja turvallisia ihmissuhteita, missä väkivalta ei ole hyväksyttyä missään muodossa. Jokainen väkivallan uhri ansaitsee apua – oli kyse sitten valtaväestöön kuuluvasta ihmisestä tai maahanmuuttajasta.

African Care ry

Du hör att en vuxen skriker. På andra sidan ditt vardagsrum träffar någon eller något väggen. Du tar några steg närmare grannlägenheten, men du kan ändå inte tyda vad som pågår. Då kommer gråten. Ett barn vars röst tränger sig genom dina tapeter, på din sida om väggen, in i ditt hem. Du känner oron vrida sig i magen, vad ska du göra nu? Största delen av allt våld sker mellan hemmets fyra väggar, det har du läst. En fjärdedel av offren är barn. Men kanske var det ett misstag? När ska du som granne ingripa?

Enligt den nyaste rapporten från Statistikcentralen var 24,4 % av offren för våldet i hemmen minderåriga. Det totala antalet offer år 2018 hade ökat i förhållande till året innan. Men statistiken berättar inte hela sanningen. En stor del av våldet inom familjerna registreras aldrig, eftersom det sker i hem bakom stängda dörrar. Många av de utsatta döljer sina erfarenheter på grund av rädsla och skam.

När ska man som granne agera?

Alla offer har inte ett vittne utanför familjen, men flera av de utsatta har en granne. Vad ska man göra då man hör att grälet bakom väggen blossar upp? Då man hör att föräldrarna strider och kan ana att ett barn tar skada? När ska man ingripa och hur ska man då gå till väga?

I Sverige verkar den ideella föreningen Huskurage som har som mål att förebygga och förhindra våld i nära relation genom att uppmana grannar att ingripa och agera.

Grundarna bakom Huskurage, Nina och Peter Rung, skriver att både forskning och praktisk erfarenhet visar att utsatta gör motstånd i förhållande till hur mycket hjälp de förväntar sig få från sin omgivning.

Här är de enkla stegen för att hjälpa en utsatt granne.
• ring på dörren och fråga hur det står till
• vid behov, ta hjälp av ytterligare en granne eller en annan vuxen
• ring polisen (vid akuta situationer kontaktas alltid polisen först)

Vi vuxna ska skydda barnen

Barnet på andra sidan väggen har rätt till en trygg barndom. FN:s konvention om barnets rättigheter, eller Barnkonventionen som den ofta kallas, kom till år 1989 för att trygga barnets särskilda behov och intressen. Finland har förbundit sig till att följa Barnkonventionen och det betyder varje barn i vårt land har rätt till skydd, alla dagar om året.

Vad betyder det? Att barn ska skyddas mot alla former av våld, försummelse och utnyttjande som kan skada hälsan och utvecklingen. Fysiskt, men också psykiskt våld är olagligt, en vuxen får inte skrämma eller hota ett barn, kränka eller förlöjliga barnet. Alla barn ska få växa upp och utvecklas i sin egen takt. Ett barn som utsatts för utnyttjande, ska få hjälp i att rehabiliteras.

Föräldrarna eller barnets vårdnadshavare bär huvudansvaret för barnet. Det är ändå viktigt att minnas att konventionen inte endast gäller föräldrar – alla vuxna i ett barns omgivning behövs för en trygg barndom. Barnets rättigheter är nämligen våra vuxnas skyldigheter. Det betyder att alla vuxna bär ansvaret över att barnens rättigheter respekteras och följs.

Varje barn har rätt att skyddas. Barnkonventionen förpliktar oss alla vuxna: släktingar, lärare, socialarbetare, beslutsfattare och grannar. Som granne ska man inte agera som domare eller poliser, men visa omsorg. Som vuxna har vi alltid en skyldighet att ingripa om vi misstänker att ett barn far illa. Ringa på dörren och fråga hur det står till.

Pia Sundell
Verksamhetsledare
Barnavårdsföreningen i Finland r.f.

Barnavårdsföreningen (BF) är Finlands äldsta barnskyddsorganisation grundad 1893. Vi arbetar för en bättre barndom, ett stärkt föräldraskap och ett barnvänligare samhälle.
Barnavårdsföreningen (BF) on Suomen vanhin lastensuojelujärjestö, perustettu 1893. Teemme asiantuntemuksella työtä paremman lapsuuden, vahvemman vanhemmuuden ja lapsiystävällisemmän yhteiskunnan puolesta, sekä ruotsiksi että suomeksi.

Läs mera om Barnkonventionen
Lue lisää Lapsen oikeuksista
Läs mera om Huskurage

Mitä tehdä, kun kaveri kertoo kohdanneensa seksuaalista kaltoinkohtelua ja painostamista? Mitkä salaisuudet on hyvä pitää itsellään ja mitkä kertoa aikuiselle?

Nuorten seksuaalikasvatukseen on tärkeää sisällyttää tieto turvallisista aikuisista, joille voi puhua vaikeiltakin tuntuvista kaltoinkohtelun kokemuksista. Tilanteesta riippuen esimerkiksi omat vanhemmat, koulun henkilökunta ja useat järjestöt tarjoavat apua ja tukea nuorille, joiden omia rajoja on rikottu. Tukea voi saada chatin, puhelimen ja kasvokkain tapahtuvan keskustelun avulla. Häpeän ja syyllisyyden poistaminen ja oikean tiedon antaminen myös ennaltaehkäisevästi niin kotona, kouluissa kuin harrastustoiminnassakin tukee nuoren omia rajoja ja itsemääräämisoikeutta. Aikuisen velvollisuus on nostaa seksuaalisen kaltoinkohtelun teema esille ja antaa lupa puhua asiasta.

Nuori voi kohdata kaltoinkohtelua missä tahansa tilanteessa: koulussa, harrastusten parissa, työharjoittelussa, kotona tai yleisillä paikoilla. Tekijä on monesti joku tuttu henkilö: oma kumppani, kaveri, valmentaja tai sukulainen, johon nuori luottaa. Seksuaalista kaltoinkohtelua voi olla myös tilanteet, joissa ei ole tapahdu rikosta.

Laki suojaa nuoren seksuaalisuutta ja kehitystä. Aikuinen ei saa kohdistaa seksuaalisia tekoja alle kuusitoistavuotiaaseen. Suojaikäraja on kahdeksantoista, jos vanhempi osapuoli on auktoriteettiasemassa nuoreen. Myös houkuttelu, suostuttelu ja vastineen tarjoaminen seksuaalisesta teosta alle kahdeksantoistavuotiaalle on rikos. Nuorella on oikeus halutessaan tutustua seksiin omassa tahdissa samassa elämäntilanteessa olevan nuoren kanssa. Seksuaalisuuden on tarkoitus olla positiivinen ja iloa tuottava asia elämässä, eikä siihen koskaan liity painostus, uhkailu tai muut epämiellyttävät tilanteet.

Netta Puustinen
Vapaaehtoistyön ja kohtaavan työn suunnittelija
Nuorten Exit

Kuka tahansa voi kohdata väkivaltaa ja kaikilla väkivaltaa kohdanneilla on oikeus saada tarvitsemansa apu ja tuki. Päihteiden aktiivikäyttäjät ovat ryhmä, jotka usein jäävät vähemmälle huomiolle seksuaalisuutta loukkaavasta väkivallasta keskusteltaessa. Usva-hankkeessa (2017-2019) tarjotaan tukea päihteiden aktiivikäyttäjien kohtaaman seksuaalisen väkivallan kokemuksiin.

Työssämme kohtaamme päihteitä käyttäviä ihmisiä jalkautuen kaduille, päiväkeskuksiin ja terveysneuvontapisteisiin. Tapaamme ihmisiä heidän omissa toimintaympäristöissään, jokaisen yksilöllisestä tilanteesta ja tarpeista käsin. Keskustelemme väkivallasta, seksistä, ihmissuhteista, seksuaalisuutta loukkaavasta väkivallasta, seksin vaihtamisesta, omista rajoista ja oman seksuaalisuuden kunnioittamisesta. Kaikesta on lupa puhua.

Päihteiden aktiivikäyttäjillä on muuhun väestöön verrattuna kohonnut riski kohdata seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa. Erityisesti naiset kohtaavat seksiin liittyvää pakottamista ja painostamista huomattavan usein. Yle kirjoitti tammikuussa asunnottomana olleesta nuoresta naisesta, joka käytti päihteitä jaksaakseen valvoa yöt Helsingin kaduilla. Helsingin sanomat puolestaan kertoi 18-vuotiaan suonensisäisiä huumeita käyttäneen, asunnottomana olleen Roosan tarinan. Molemmissa jutuissa tuodaan esiin asunnottomien nuorten naisten riski altistua seksuaaliselle kaltoinkohtelulle. Ne kertovat arjesta, jossa väkivalta ja seksuaalisuutta loukkaavan kaltoinkohtelun uhka ovat jatkuvasti läsnä.

Miesvaltaisessa huumekulttuurissa naisen asema ja mahdollisuudet puolustautua uhkaavissa tilanteissa ovat miehiä heikommat. Parisuhteet voivat suojata naisia väkivallan uhalta, mutta väkivaltaa ja hyväksikäyttöä tapahtuu myös lähisuhteissa. Samaan aikaan erityisesti miesten kohtaama seksuaalisuutta loukkaava väkivalta on vaiettu aihe, johon apu jää usein saamatta.

Hallitsematon riippuvuuskäyttäytyminen altistaa väkivallalle ja seksuaaliselle kaltoinkohtelulle monin tavoin. Väkivallan uhka kasvaa velkatilanteissa ja erityisesti silloin, kun henkilö on itse päihtynyt. Päihteiden käytön rahoittamiseksi tai esimerkiksi yöpaikan saamiseksi harjoitettu vastikkeellinen seksi nostaa väkivallan riskiä.

Myös päihteiden ongelmakäytön taustalla voi olla seksuaalisuutta loukkaavan väkivallan kokemuksia. Tutkimukset osoittavat, että päihteidenkäyttö on yksi seuraus lapsuuden aikaisesta seksuaalisesta kaltoinkohtelusta ja väkivallasta.

Päihteiden aktiivikäyttäjien keskuudessa seksuaalisuutta loukkaavan väkivallan kokemukset ovat verrattain yleisiä ja väkivalta on muuttunut osin normaaliksi, arkipäiväiseksi asiaksi. Samaan aikaan seksuaalinen kaltoinkohtelu on vaiettu, tabuksi muodostunut aihe. Seksuaalisen väkivallan normalisoituminen, siihen liittyvät virheelliset tiedot ja uskomukset sekä tietämättömyys omista oikeuksista heikentävät väkivallan tunnistamista. Lisäksi kokemuksiin liittyvä välttämiskäyttäytyminen sekä moninkertainen häpeä ja syyllisyys vaikeuttavat avun hakemista. Siksi vastuu seksuaalisuutta loukkaavasta väkivallasta kysymisestä on aina ammattilaisilla.

Seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa kokeneen asiakkaan tukemisessa korostuu rohkeus kohdata ihminen tilanteessaan – kunnioittavasti kysyen, myötätuntoisesti kohdaten, uskoen, kuunnellen ja rinnalla kulkien.

Vaikka asiakkaalle kerrotaan saatavilla olevista palveluista ja hänet ohjataan lisäavun piiriin, jää päihteiden aktiivikäyttäjien tukeminen usein matalan kynnyksen palveluiden varaan. Päihteiden aktiivikäyttö hankaloittaa ajanvarauksellisiin palveluihin hakeutumista ja tukisuhteeseen sitoutumista. Luottamuksen rakentuminen työntekijää kohtaan vie aikaa. Silloin rinnalla kulkeva apu rakentuu yhteistyösuhteelle, jossa asiakkaan voimavaroja ja pystyvyyden tunnetta vahvistetaan ja jossa pyritään luomaan edellytyksiä avun vastaanottamiselle.

Ammatillinen verkostoituminen ja monialainen yhteistyö seksuaaliväkivaltatyön ammattilaisten kanssa vahvistaa matalan kynnyksen toimijoiden mahdollisuuksia tukea asiakkaitaan kokonaisvaltaisesti. Lisäksi se tukee työntekijöiden jaksamista tilanteissa, joissa asiakas ei halua tai kykene ottamaan muuta tukea vastaan. Kenenkään ei tarvitse jäädä yksin – jokaisella on oikeus tukeen.

Anniina Piiroinen
Usva-hanke

Anniina Piiroinen on toiminut aikaisemmin Usva-hankkeen projektipäällikkönä ja työskentelee tällä hetkellä lehtorina Laurea-ammattikorkeakoulussa.

Asunnottomien naisten kokema väkivalta voi olla psyykkistä, fyysistä, seksuaalista, taloudellista tai henkistä. Iso-Britanniassa, jopa 95% asunnottomista naisista on kokenut fyysistä väkivaltaa ja 80% seksuaalista väkivaltaa. Päihdehuollon naisasiakkaista yli 90% on kohdannut fyysistä, henkistä tai seksuaalista väkivaltaa aikuisiällä. Myös lähisuhdeväkivalta on yleistä, sillä 75% niistä, jotka kuolevat puolisonsa surmaamina, kuolevat omaan kotiinsa. Suomessa asunnottomia naisia työssään kohtaavien ammattilaisten kokemusten perusteella voidaan arvioida, että luvut ovat meillä yhtä korkeita.

Hyvin usein asunnottomien naisten kokema väkivalta on ollut toistuvaa ja väkivalta sekä hyväksikäyttö on alkanut jo omassa lapsuudessa (Granfelt 2013). Mitä läheisempi haavoittavien kokemusten ja trauman aiheuttaja on, sitä syvemmän jäljen trauma jättää kokijan perusturvallisuuteen. Omien rajojen rikkoutuminen ja kokemukset omasta irrallisuudesta ovat monelle asunnottomuutta tai sen uhkaa kokeneelle naiselle tuttuja. Toistuville väkivaltakokemuksille altistunut ei välttämättä kykene tunnistamaan, kuka on hänelle vaaraksi ja kenen kanssa on turvassa. Silloin kun kyseessä on väkivallan aiheuttama trauma, se vaikuttaa lähes aina kokijan uskomuksiin itsestä ja toisista ihmisistä.

Ei ole epätavallista, että nainen joutuu käyttämään seksiä vaihdon välineenä, esimerkiksi yösijaa tai huumeita vastaan. Samainen mies, joka toisaalta suojelee naista kadulla, voi myös hyväksikäyttää häntä. Asunnottomuustyössä kohdatut naiset ovat kuvanneet, kuinka tuttu uhka kadulla voi olla helpompi kestää, kuin tuntematon uhka jatkuvasti vaihtuvissa kämpissä tai jopa naisten ja miesten yhteisissä asumisyksiköissä. Esimerkiksi suihkussa käyminen tai nukkuminen voi olla todella vaikeaa siten, että tuntee olonsa turvalliseksi.

Vaikka jokaisen naisen tilanne ja avun tarve on yksilöllinen, turvaan pääseminen on kaikille ensiarvoisen tärkeää. Nykyisten turvakotien lisäksi tarvitaan pelkästään naisille suunnattuja, akuutteja turvapaikkoja päihteitä käyttäville ja kadulla väkivaltaa kohtaaville. Koska neljä viidestä asunnottomasta Suomessa on miehiä, suurin osa tämänhetkisistä asunnottomuuspalveluistamme on muotoutunut vastaamaan miesten tarpeisiin, eivätkä ne tavoita suojaa tarvitsevia asunnottomia naisia. Naiset hyödyntävät miehiä useammin sosiaalisia verkostojaan ja pysyvät sekä avulta että tilastoilta piilossa.

”Koti on ihmiselle tärkeä turvapaikka. Asunnottomana ihminen voi ajautua tekemään ratkaisuja, jotka ovat haitallisia hänelle, kuten palata väkivaltaiseen suhteeseen.”

Perhe- ja lähisuhdeväkivalta on yksi yleisimmistä naisten asunnottomuuteen johtavista syistä, vaikka asunnottomuuden uhka vaikeuttaakin epäterveestä perhesuhteesta irtautumista. Väkivallan uhri tai tekijä voi olla kuka vaan perheestä; puoliso, lapsi tai vanhempi. Myös iäkkäät vanhemmat voivat joutua pakenemaan väkivaltaista aikuista lastaan ystävilleen, sukulaisilleen tai turvakotiin. On tavallista, että yhteiseen asuntoon jää väkivallan tekijä ja väkivallan uhri joutuu etsimään uuden asunnon.

Ensi- ja turvakotien liitto on tehnyt pitkäjänteistä työtä sekä väkivallan uhrien että väkivallan tekijöiden kanssa jo 40 vuotta. Liitossa toteutettiin keväällä 2019 Naiserityisyys asunnottomuustyössä -hankkeeseen (NEA) liittyvä kysely jäsenyhdistysten työntekijöille. Valtakunnalliseen kyselyyn saatiin yhteensä 98 vastausta. Kyselyyn vastanneista noin puolet (N=46) oli väkivaltatyötä joko turvakodeissa tai avopalveluissa tekeviä.

Väkivalta tai sen uhka nousi myös tässä selvityksessä yhdeksi kohdatuimmista naisten asunnottomuuden syistä. Väkivaltatyötä turvakodeissa tekevistä vastaajista 83% kertoi kohtaavansa asunnottomuutta tai sen uhkaa työssään usein ja jopa 86% arvioi, että naisten turvakotiasiakkuudet pitkittyvät johtuen sopivien/turvallisten asuntojen puutteesta. Asunnon turvallisuuteen voivat vaikuttaa esim. asunnon sijainti, maatasoa ylempi kerros tai asunnon muut fyysiset ominaisuudet (mm. turvalukot, turvaovet ja ovisilmät). Erityisen haastava tilanne on maahanmuuttajanaisilla, joilla on huoli mm. oleskeluluvista, mahdollisten lasten huoltajuuden menettämisestä, huono kielitaito ja/ tai puutteellinen osaaminen asioiden hoitamisesta, omista oikeuksista, mahdollisesta tuesta sekä palveluista. Myös asenteet voivat vaikeuttaa asunnon saamista maahanmuuttaja- tai romanitaustaisilla naisilla.

Petra Gergov-Koskelo
NEA-hankkeen projektiasiantuntija,
Ensi- ja turvakotien liitto

Lähteet:
• Sitaatti Ensi- ja turvakotien liiton jäsenyhdistyskyselyraportista.
• Granfelt, Riitta 2013. Asumissosiaalinen työ läsnäolotyönä: kokemuksia naisten yhteisöstä. Tampereen yliopisto.

Lue lisää NEA-hankkeesta: https://ysaatio.fi/y-saatio/hankkeet/nea-naiserityisyys-asunnottomuustyossa

”Tossa ovessa lukee Lyömätön Linja mut en mä oo kyl lyöny ketään..”
”Oonkohan mä oikeessa paikassa ku ei meil oo niin vakavaa..”
”Me ollaan hyvin toimeentuleva perhe ja muutenkin pärjätään niin en mä tiedä onko tällaseen tarvetta..”
”Teillä on varmaan enemmän apua tarvitsevia, toivottavasti en vie kenenkään sellasen paikkaa..”
”Vaimon mielestä mun pitäis tehdä jotain mut en kyl ite tiiä.. Tulin nyt kuitenkin.”

Kun mies aloittaa työskentelyn väkivallan katkaisuohjelmassa, me työntekijät kuulemme usein tämänkaltaisia lauseita. Vallitseva ajatus lienee edelleen, että väkivalta on aina fyysistä satuttamista, jotain kamalaa, jotain mitä tapahtuu jossain muualla, ”ongelmaperheissä”. Onko se väkivallan vähättelyä tai suomalaista vaatimattomuutta, kun pohditaan, tohtiiko ammattilaisia häiritä ”pikkuasioilla”?

Tulkoon viestimme sinulle, teille, meille kaikille nyt kristallinkirkkaaksi:
Hae apua, jos oma käytös vähänkin mietityttää!
Hae apua, jos sinulle läheinen ihminen sitä pyytää!
Hae apua, vaikka mitään ei olisi vielä tapahtunut!
Hae apua, vaikka olisi tapahtunut niin paljon, että hirvittää!
Hae itsekkäästi apua pieneen asiaasi, vaikka jollain toisella onkin varmasti suurempia murheita!
Kiitos!

Mika Värränkivi
Väkivaltatyön asiantuntija
Lyömätön Linja Espoossa ry

Suomeen muuttaneet naiset eivät ole homogeeninen ryhmä, vaan moninainen joukko yksilöitä, joilla jokaisella on oma tarinansa. Eri elämäntilanteista ja taustoista huolimatta naisia yhdistää se, että he joutuvat kantasuomalaisia naisia todennäköisemmin syrjinnän tai väkivallan kohteiksi – joskus pelkästään ulkonäön tai nimen perusteella. He kohtaavat monenlaisia rakenteellisia esteitä suomalaisessa yhteiskunnassa ja omien yhteisöjensä sisällä. Esteet jäävät liian usein piiloon ja niitä ei osata tunnistaa riittävästi; ne ovat osa naisten arkea ja estävät avun ja tuen saamista sekä osallisuutta.

On harmillista, että joudun yhä vuonna 2019 toteamaan, että suurimpana esteenä naisten oikeuksien ja tasa-arvon toteutumiselle ovat väkivallan kokemukset ja sen seuraukset. Väkivaltaa kokeneet maahanmuuttajataustaiset naiset ovat erityisen haavoittuvassa asemassa ja jäävät usein peruspalvelujen ulkopuolelle. Suurin osa väkivallan kokemuksista ei tule näkyviin. Viranomaisilla ja muilla auttavilla tahoilla ei vielä ole riittävästi osaamista tunnistaa ja auttaa väkivaltaa kokeneita. Asenteilla on myös merkitystä. Väkivaltakokemuksia voidaan vähätellä ja selittää ne tiettyyn kulttuuriin kuuluvana vieraana ilmiönä, jolle ei voida tehdä mitään. Myös alueelliset erot ovat suuria. Suomessa on liian vähän naiserityisiä matalan kynnyksen palveluja, joissa olisi mahdollista asioida nimettömänä, saada tarvittaessa luotettavaa tulkkipalvelua tai puhua omalla äidinkielellä ja joissa olisi riittävästi osaamista tunnistaa maahanmuuttajanaisiin kohdistuvan väkivallan erityispiirteet sekä naisten tuen ja avun tarpeet. Naisen tilanne voikin usein olla hyvin monimutkainen. Siihen voi liittyä kansainväliseen oikeuteen ja oleskeluoikeuteen liittyviä ratkottavia asioita sekä muita spesifikysymyksiä.

Suomi on ratifioinut Istanbulin sopimuksen, joka velvoittaa valtioita toimimaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Istanbulin sopimuksessa maahanmuuttajanaiset ovat saaneet erityistä huomiota. Sopimus velvoittaa mm. varmistamaan avioliittoon pakottamisen rangaistavuus, mahdollistamaan pakkoavioliiton mitätöinti sekä varmistamaan itsenäisen oleskeluvan saaminen väkivaltatapauksissa, jos naisen oleskelulupa on sidoksissa puolison oleskelulupaan.

Velvoitteista huolimatta kaikki edellä mainitut asiat eivät tällä hetkellä toteudu Suomessa. Meillä ei ole yhtään tuomiota avioliittoon pakottamisesta (rikosilmoituksia on). Maassamme ei myöskään ole mahdollisuutta mitätöidä pakon alla solmittua avioliittoa. Myöskään itsenäisen oleskeluluvan saaminen väkivaltatapauksissa ei ole itsestäänselvyys.

Väkivallalla on aina seurauksia. Minä en puhu ainoastaan mustelmista, ruhjeista, kuulon menetyksestä, keskenmenoista ja luiden murtumista. Väkivallan seurauksena myös mieli murtuu. Kyky olla vanhempi, kyky oppia uusia asioita, kyky toimia yhteiskunnassa voi heikentyä merkittävästi. Samalla riski väkivallan ylisukupolvisuuteen ja syrjäytymisen kasvaa merkittävästi. Kotoutumiskentällä toimivat tuntevat varmasti naisia, jotka vuodesta toiseen käyvät suomen kielen alkeiskursseilla eikä merkittävää edistymistä tapahdu. Rohkenen myös sanoa, että väkivalta on suuri este kotoutumiselle. Tuon yhden esimerkin. Viime vuonna pelkästään Kriisikeskus Monikasta haki apua noin 400 naista. He ovat muuttaneet Suomeen erilaisista syistä: opiskelemaan, avioliiton kautta, pakolaisina tai turvapaikan hakijoina. Osa on ehtinyt olla Suomessa vain vähän aikaa, osa taas on asunut yli 10 vuotta. Näistä naisista työttöminä oli 71 % ja kotona pienten lasten kanssa noin 12 %. Näin ollen naisista jopa yli 80 % oli työelämän ulkopuolella. Väkivallan hinta yhteiskunnalle on todella korkea.

Vaikka yleiskuva on hyvin huolestuttava, tapahtuu myös positiivisia muutoksia. Olemme huomanneet, että yhä useampi nainen hakee apua väkivaltaan varhaisessa vaiheessa. Myös menestystarinoita on näkyvissä. Eräässä viranomaiskoulutuksessa yksi osallistujista tuli keskustelemaan tauon aikana. Hän sanoi: ”Haluan kiittää henkilökohtaisesti, olette antaneet minulle elämäni takaisin. Olin teidän asiakkaana kymmenen vuotta sitten.” Nykyään hän tekee vaativaa asiantuntijatyötä ja hänen laajasta kieliosaamisestaan on työtehtävissä suurta hyötyä.

Natalie Gerbert
Kriisikeskus Monikan johtaja
Monika-Naiset liitto ry

Monika-Naiset liitto ry on maahanmuuttajanaisjärjestöjen ja monikulttuurista naistyötä tekevien järjestöjen kattojärjestö, joka täytti viime vuonna 20 vuotta. Liitolla on 17 jäsenjärjestöä, jotka edustavat eri puolilta maailmaa Suomeen muuttaneita naisia. Liitto tarjoaa erityispalveluja väkivaltaa kokeneille ja kotoutumiseen tukea tarvitseville naisille. Näitä palveluja tarjotaan valtakunnallisesti usealla eri kielellä Kriisikeskus Monikassa, Turvakoti Monassa ja Kotoutumiskeskus Monikassa. Erityisosaamistamme on pari- ja lähisuhdeväkivallan, avioliittoon pakottamiseen, kunniaan liittyvän väkivallan ja ihmiskaupan uhrien auttamistyö. Monika-Naiset liiton toiminta-ajatuksena on maahanmuuttajataustaisten naisten oikeuksien ja tasa-arvoisen aseman edistäminen sekä heihin kohdistuvan väkivallan ehkäisy: kriisipalvelut, turvakotitoiminta, kotoutumisen ja työllistymisen tehostaminen. Vuosittain palvelujamme käyttää yli 1000 naista, jotka ovat muuttaneet Suomeen noin 70 eri maasta. Näistä naisista noin 700 hakee apua väkivaltatilanteisiin.

Naisiin kohdistuva väkivalta on Suomessa yleistä. Euroopan unionin perusoikeusviraston tutkimuksen mukaan joka kolmas nainen Suomessa on kokenut parisuhdeväkivaltaa joko nykyisen tai entisen kumppaninsa taholta. Tutkimuksen mukaan Suomi on EU:n toisiksi turvattomin maa naisille ja suomalaisista naisista lähes puolet (47%) kertoi kokeneensa fyysistä väkivaltaa. Huolimatta synkistä luvuista, valtion resurssit naisiin kohdistuvan väkivallan torjumiseksi ovat riittämättömiä.

Suomi on allekirjoittanut naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseen tähtäävän Istanbulin sopimuksen jo vuonna 2015, mutta sen velvoittamia toimenpiteitä ei ole toteutettu. Suomi on saanut viime vuosina kansainvälisiltä ihmisoikeustoimijoilta lukuisia huomautuksia naisiin kohdistuvan väkivallan yleisyydestä ja väkivallan vastaisten toimien sekä niiden rahoituksen riittämättömyydestä. Muun muassa maaliskuussa 2018 CEDAW-komitea antoi Suomelle langettavan päätöksen riittämättömistä toimista lähisuhdeväkivallan torjumisessa.

Syyskuussa 2019 naisiin kohdistuvan ja lähisuhdeväkivallan vastainen asiantuntijatyöryhmä GREVIO listasi Suomelle lukuisia parannusehdotuksia, jotta se täyttäisi kansainväliset vaatimukset naisiin kohdistuvan väkivallan ennaltaehkäisemiseksi, tunnistamiseksi ja kohtaamiseksi. Yhtenä vaatimuksena on varmistaa, että erityisen haavoittuvissa asemissa olevat naiset saavat tarvitsemiaan tukipalveluita. Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi turvakotipaikkojen saatavuus tulisi varmistaa syrjäseuduilla asuville naisille, vammaisille naisille, romaninaisille sekä naisille, joilla on päihdeongelma.

Vaikka kuka tahansa voi kohdata väkivaltaa, ovat tietyt ryhmät erityisen alttiita joutua väkivallan kohteeksi. Näihin ryhmiin kuuluvat naiset ovat myös suuremmassa riskissä jäädä ilman apua ja tukea väkivaltaa kohdatessaan. Siksi haluamme tänä vuonna Valoa, ei väkivaltaa -kampanjalla saada heidän äänensä kuuluviin. Tässä blogissa tullaan marraskuun ajan julkaisemaan kirjoituksia naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja nostamaan esiin ryhmiä, joiden moninaisiin tuen tarpeisiin yhteiskunnan tulee kyetä vastaamaan nykyistä paremmin. Väkivalta ei ole koskaan sen kohteeksi joutuneen syy. Jokainen väkivaltaa kohtaava on kaiken avun ja tuen arvoinen. Jokaisella on oikeus tukeen.

Kampanja huipentuu YK:n naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen päivään 25.11., jolloin järjestämme tapahtumia ympäri Suomea.

Voit osallistua kampanjaan myös sosiaalisessa mediassa tunnisteella #valoaeiväkivaltaa