Väkivallasta saa ja pitää kysyä

Matkalla väkivaltaisesta ihmissuhteesta irtautumiseen on yksi hyvin tärkeä pysäkki: se hetki, kun väkivallan kokija uskaltaa rikkoa hiljaisuuden ja ottaa väkivallan puheeksi. Väkivaltaan liittyy usein häpeän ja syyllisyyden tunteita, jotka tekevät asiasta kertomisen vaikeaksi. Mutta se hetki, jona väkivaltaa kokenut uskaltaa kertoa kokemuksistaan jollekin luotettavana pitämälleen henkilölle, määrittää paljon tulevaa. Väkivallan kokija, jonka kertomaa on uskottu, vahvistettu ja kuultu, ottaa asian todennäköisesti uudelleen puheeksi ja ottaa myös vastaan apua. Sen sijaan henkilö, jonka tarinaa on vähätelty, kyseenalaistettu tai ohitettu, saattaa haudata kokemuksensa yhä syvemmälle sisimpäänsä ja jättää hakematta tarvitsemaansa tukea.

Siksi tarvitsemme puheeksi ottamiseen ja hiljaisuuden rikkomiseen rohkaisevia paikkoja. Väkivallasta on uskallettava kysyä aina, kun huoli herää. On parempi kysyä turhaan, kuin jättää kysymättä ollenkaan – parhaimmillaan kysyminen voi pelastaa henkiä. Olisikin tärkeää, että esimerkiksi neuvoloissa, lääkäreiden vastaanotoilla ja sosiaalityössä pysähdyttäisiin asian äärelle. Naisiin kohdistuva väkivalta on laaja, meitä kaikkia koskettava ja vakava ihmisoikeusongelma, joka asettaa kokijan erityisen haavoittuvaan asemaan. Kun ihminen luottaa esimerkiksi sosiaali- tai terveysalan ammattilaiseen niin paljon, että kertoo tälle kokemuksestaan, on hänen kertomansa pystyttävä ottamaan vastaan. Tämä ei tarkoita, että asia tulisi pystyä ratkaisemaan – niin ihanaa kuin se olisikin!

Väkivallan kokijan kuunteleminen ja viestin vastaanottaminen voi tarkoittaa esimerkiksi seuraavia lauseita:
”Kiitos, että kerroit. Näen, että se ei ollut helppoa. Uskon sinua ja olen tässä.”
”Tuo, mitä kuvasit on väkivaltaa. Väkivalta on aina väärin ja tekijän vastuulla.”
”Yksin ei tarvitse aina selvitä. Voisimmeko vaikka selvittää yhdessä, mistä voisit saada parasta mahdollista tukea tilanteeseesi?”
”Olen huolissani turvallisuudestasi. Onko jotain paikkaa, missä kokisit olevasi turvassa? Oletko koskaan kuullut turvakodeista, joihin kuka vain on tervetullut milloin vain?”

Monesti väkivallasta jätetään kysymättä tai siitä kertovat vihjeet sivuutetaan, koska ollaan itsekin epävarmoja siitä, kuinka asiaan tulisi reagoida ja osataanko auttaa oikein. Kysyjän peloista huolimatta jokainen väkivaltaa kokenut ansaitsee sen, että hänen kokemuksista kysytään ja hänen kertomansa otetaan vakavasti. Väkivaltaa kohtaan täytyy aina ottaa selkeä kielteinen kanta. Ammattilaisen suhtautuminen väkivaltaan toimii myös esimerkkinä: kun asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä ja tuomitsemalla kaikenlainen väkivalta, ja samalla kestetään kuullut asiat murtumatta väkivallan rumuuden alla, annetaan samalla kokijalle malli siitä, että vaikeista, satuttavista ja kaoottiseltakin tuntuvista tilanteista on mahdollista suunnata kohti väkivallatonta tulevaisuutta.

Taru Anttonen
Vs. toiminnanjohtaja
Naisten Linja