Blogi

24.11.2017

Till min älskade vänMariaSann_illustration

Det här är ett öppet brev till alla mammor som lever i rädsla efter skilsmässa och på grund av vårdnadstvister. Texten publiceras i samarbete med bloggen singelmamman.com.

 

Jag ser på dig och ser att du är stark.

Att vara två som jobbar ihop kan stundvis vara svårt.

Att vara utan en annan är ännu svårare.

Men du är ensam och kommer alltid att vara i förhållande till någon som inte vill dig väl.

 

Du bär dina barn till vuxenlivet. Du har dem i dina händer.

Rädd för det värsta, i hopp om det bästa.

 

Du står ut med att bära allt ansvar, eftersom han inte bär något alls.

Du står ut med att bära honom, fast han inte längre är din.

Du oroar dig över vad han talar till barnen om dig.

Du oroar dig över att han tar barnen ifrån dig.

Du oroar dig. Jag ser det. Jag ser dig.

 

Ibland måste man gå fast man skulle vela stanna.

Det är inte alltid så enkelt att det inte fungerade mellan mamma och pappa.

Att kärleken blev vänskap. Att vägarna gick i sär.

Det finns par som håller i hop för barnens skull. Föräldrar som går iväg för barnens skull. För en bättre framtid.

 

Det var ett stort steg att du kom ifrån honom.

Det som sårar mig är att han inte låter dig gå.

Han fortsätter skugga dig. Han fortsätter såra dig, hota dig, hata.

Du är ensam, men han kommer alltid att vara i ditt liv.

 

Du inte skulle vara sådan. Du säger att det är genant.

En som blivit utsatt för en sådan som han.

 

Det är svårt att sträcka ut en hand.

Men det finns många av oss som vill hjälpa dig.

Det är ingen skam. Be om hjälp.

Jag finns här för dig.

 

Avsändaren vill hållas anonym

Illustration: Maria Sann mariasann.tumblr.com


16.11.2017

Jarmo, Jenni ja Jaakkokuva 6

Jarmo tuli Lyömättömään Linjaan pari vuotta sitten. Hän käyttäytyi silloin väkivaltaisesti puolisoaan Jenniä kohtaan. Hän itse otti yhteyttä puhelimitse kertoen väkivallan olevan fyysistä. Hän oli hyvin hämmentynyt, hän ei löytänyt minkäänlaista perustetta väkivaltaiseen käytökseensä. Pariskunta oli eronnut viime vuonna ja heillä on yhteinen lapsi, 7-vuotias Jaakko. Jarmo löi ja potki Jenniä kovan riitelyn yhteydessä, kun hän oli hakemassa Jaakkoa viikonlopuksi. Jarmo ei koskaan hyväksynyt avioeroa, hän oli melko varma, että he palaisivat jossain vaiheessa yhteiseen kotiin. Työskentelyn aikana Jarmo sai riittävästi aikaa pohtia omia tekojaan ja asennoitua sekä Jennin että Jaakon asemaan. Hän paljasti olevansa hyvin mustasukkainen Jenniä kohtaan, hän jopa seurasi Jenniä hyvin varovaisesti. Salapoliisin tehtävät vaativat niin paljon aikaa, että tämä vaikutti jo Jarmon työkuvioihin. Työtoverit ja esimies olivat huolestuneita Jarmon tilanteesta.

Jarmon mielestä ei ollut mitään hätää, ”kyllä minä tiedän missä raja menee…”, toisti hän työtovereille sekä minulle ainakin työskentelyn alkuvaiheessa. Jarmo ei vain seurannut Jenniä ja Jaakkoa passiivisesti, vaan hän alkoi myös vaikuttamaan konkreettisella tavalla Jennin elämään Jaakon välityksellä. Jarmo ei suostunut ottaman Jaakkoa viikonlopuksi tai lomien ajaksi, kuten oli sovittu. Silloin kun Jaakko oli Jarmon luona, hän kyseli jatkuvasti äidin menoista ja henkilökohtaisesta elämästä hyvin hermostuneena ja vihaisena, kun ei saanut ”itselleen” käyttökelpoisia vastauksia Jaakolta. Pikkuhiljaa Jaakko ei halunnut enää mennä isänsä luokse. Jossain vaiheessa Jaakko sanoi suoraan pelkäävänsä isää ja juoksi itkien pois isän luota. Jarmo syytti tästä Jenniä, joka hänen mielestään oli manipuloinut Jaakkoa isää vastaan. ”Hänellä on varmasti uusi mies kotona”, Jarmo totesi!

Manipulaatio on hyvä keskusteluaihe, siitä puhuimme jatkossa suhteellisen paljon. Jarmo alkoi prosessin aikana tarkastella omasta näkökulmasta omia tekojaan ja käyttäytymistapojaan suhteessa Jenniin ja Jaakkoon. Puhuttiin myös luottamuksesta ja itseluottamuksesta. Jarmo kelasi nauhaa taaksepäin ja kertoi kokemuksia omasta lapsuudestaan. Omat vanhemmat olivat kiireisten aikataulujensa takia usein poissa kotoa ja hyvin etäisiä. Jarmo tunnisti vahvoja epäluottamuksen tunteita vanhempiansa kohtaan.

Tässä kohtaa pieni oivallus alkoi muodostua. Jarmo katsoi kokonaisuutta, ei parisuhteen kannalta, vaan isyyden kautta. Prioriteetit olivat jossain vaiheessa perusteellisesti muuttuneet. Hän asetti uuden tavoitteen työskentelylle. Hän sanoi haluavansa rakentaa isänä uudestaan suhdetta Jaakkoon. Omaa isyyttään pohtiessaan Jarmo antoi epäsuorasti enemmän tilaa Jennille, joka oli myös hyvin yllättynyt Jarmon muutoksesta. Vaino ja muu henkinen väkivalta poistuivat hiljalleen.

Jarmon tarina osoittaa mielestäni sen, että lähisuhde- ja perheväkivallan kuvioissa väkivallan tekijän huomioiminen vaikuttaa suorasti väkivallan loppumiseen ja välillisesti perheen kaikkien jäsenten turvallisuuteen ja hyvinvointiin. Valo on niin häikäisevää silloin.

Viime sunnuntaina vietettiin isänpäivää. Uskon ja toivon, että Jaakolla oli hauskaa isänsä kanssa!

Kostas Tassopoulos
Kirjoittaja työskentelee Vs. toiminnanjohtajana Lyömätön Linja Espoossa ry:ssä


13.11.2017

Eroon perheväkivallasta, mutta miten?kuva 4

– En tiedä mitä tehdä, mulla hajoo pää.

Läheisen ihmisen tekemä väkivalta on yksiselitteisesti ja aina väärin, mutta yksiselitteisenä se harvoin näyttäytyy uhrille. Kun kaikkein rakkain ja läheisin loukkaa henkilökohtaista turvallisuuden tunnetta henkisen, fyysisen tai seksuaalisen hyökkäyksen muodossa, syntyy kaaosta.

Tuohon kaaokseen Naisten Linjan päivystäjät pyrkivät luomaan selkeyttä. Se tulee tarpeeseen, sillä usein uhrin kertomus alkaa lauseella: “en tiedä onko tämä väkivaltaa, mutta…” Epävarmuus ei kerro niinkään siitä, etteivät naiset olisi kokeneet väkivaltaa, vaan siitä, että tekijä on onnistunut horjuttamaan uhrin uskoa omien kokemusten ja ajatusten todenperäisyyteen.

Monimutkaisemmaksi väkivaltayhtälö muuttuu kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun mukana on lapsia. Perheelliset väkivallan uhrit kertovat usein, etteivät heidän lapsensa tiedä väkivallan olemassaolosta. Naisten Linjan päivystäjän tehtävä ei ole kyseenalaistaa kertomusten sisältöä, päinvastoin. Silti velvollisuutemme on sanoa, että lapset tietävät ja vaistoavat usein paljon enemmän kuin aikuiset osaavat arvata.

Ensi- ja turvakotien liitosta kerrotaan, että itse asiassa lapset tietävät perheessä tapahtuvasta väkivallasta lähes aina, aivan vauvaikäisiä perheenjäseniä myöten. Yöllisiin riitoihin ja tavaroiden paiskomiseen herätään, ja vihaiset sanat kuullaan ja muistetaan. Pienetkin lapset ymmärtävät tunnetasolla, jos kotona vallitsee turvaton ilmapiiri, vaikka riitojen yksityiskohtien käsittämiseen ei olisikaan kapasiteettia.

Kohtaa lapsi puhumalla totta

Perheväkivalta vahingoittaa, on lapsi sitten väkivallan todistaja tai sen suoranainen kohde. Pitkittyneessä väkivaltakierteessä lapsen resurssit kuluvat selviytymiseen ja uusien uhkaavien tilanteiden ennakointiin. Vauvat ja pikkulapset voivat kokea posttraumaattisen stressireaktion siinä missä aikuisetkin.

Pieni ihminen on kuitenkin uskomattoman sopeutuvainen – niin hyvässä kuin pahassa. Lapsi voi sopeutua väkivaltaiseen perhedynamiikkaan, mutta väkivaltaan itseensä ei voi tottua. Irvokkaimmillaan sopeutuminen tarkoittaa sitä, että lapsi käsittää väkivallan selviytymisstrategiaksi, jota lähtee itse omin päin toteuttamaan.

Tämä sopeutuvaisuus on kuitenkin voimavara, josta äiti voi ammentaa rohkeutta eropäätöstä punnitessa. Naisten Linjalla on tapana sanoa, että väkivallan uhri on oman tilanteensa paras asiantuntija. Sama pätee myös väkivaltaisessa perheessä eläviin lapsiin. Pikkuisille ei tarvitse kertoa kuvitteellisia tarinoita retkestä, jos ollaan lähdössä turvakotiin. Väkivallan tekoja ei liioin tarvitse sepittää muuksi tai vähätellä. Lapsi on toden totta oman kasvuympäristönsä asiantuntija, hän kyllä tietää jos vanhempi pelkää toista vanhempaa. Aikuisen onkin hyvä puhua rehellisesti ja antaa kipeille asioille ja tunteille nimiä. Näitä työkaluja lapsi tulee vielä tarvitsemaan.

Väkivaltaisen puolison jättäminen ei koskaan ole helppoa, eikä liioin riskitöntä. Tilastojen valossa väkivaltaisen kuoleman riski on kohonnut naisten kohdalla juuri erotilanteissa. Tämän vuoksi muiden ihmisten kepeät, vaikka epäilemättä voimaannuttaviksi tarkoitetut Jätä se -kommentit eivät aina resonoi perheen sisäisen todellisuuden kanssa.

Äkilliseen lähtöön voi ja pitää kuitenkin varautua ennakkoon. Mahdolliset lääkkeet, henkilöllisyystodistukset, hammasharjat, vaihtovaatteet ja käteistä rahaa taksimatkaa varten kannattaa pakata etukäteen valmiiksi. Esimerkiksi Naisten Linjan päivystäjät auttavat turvasuunnitelman laatimisessa, jotta lähtö yhdessä lasten kanssa sujuisi mahdollisimman joutuisasti.

Aina ero ei kuitenkaan tapahdu kiireen ja paniikin siivittämänä. Kävipä niin tai näin, väkivaltaisesta suhteesta lähtevä on sydäntäsärkevän tehtävän edessä: hänen on arvioitava voimavarojaan kasvattajana. Oman rajallisuuden havaitseminen ja avun pyytäminen on kuitenkin osoitus vahvuudesta, ei heikkoudesta.

Lapset voivat onneksi selvitä vaikeistakin väkivallan kokemuksista, mutta tarvitsevat tähän erityistä tukea. Turvallinen aikuinen on tässä suhteessa suojaava tekijä ylitse muiden. Vanhemman lisäksi myös opettaja, koulukaverin vanhempi, lastensuojelun ammattilainen tai harrastuksen vetäjä voi olla lapselle tällainen henkilö.

Erotilanteessa lasta tulee kuulla, mutta päätöksiä hän ei tee. Lasta ei pidä pistää vanhempien välisen vihanpidon välikappaleeksi, eikä liioin pakottaa lasta näkemään vanhempaa, jota hän pelkää. Lapsen ja vanhemman yhteisissä tapaamisissa on aina ensisijaisesti kyse lapsen, ei vanhemman oikeudesta ihmissuhteeseen.

Vaikka syyllisyys ja riittämättömyyden tunne ovat monen väkivaltaisen eron läpikäyneen alituisena riesana, on arvonpalautus paikallaan: vastuu väkivallasta ja sen aiheuttamasta tuhosta on aina väkivallan tekijällä, ei koskaan sen uhrilla.

Maaret Launis
Kirjoittaja toimii vapaaehtoisena Naisten Linjalla


8.11.2017

”Miksi minun pitää, vaikka pelkään?“

Jimi istuu psykologin vastaanottohuoneessa. Jimi on eläväinen poika, joka yleensä kiinnostuu monista asioista ja vaikuttaa ikäistään vanhemmalta. Tänään hän pystyy kuitenkin puhumaan vain yhdestä asiasta.

  • ”Miksi minun piti taas mennä tapaamaan isää, kun mä pelkään sitä niin paljon? Mä pelkään koko ajan, että se tekee sen taas?“

Isä asuu uuden naisystävänsä kanssa ja Jimi on ollut isän luona joka toinen viikonloppu, huoltosopimuksen mukaan.  Kerran Jimi kieltäytyi  isän luona juomasta pahanmakuista maitoa ja isä raivostui siitä niin, että veti Jimin korvasta lattialle, potki ja löi. Se on jäänyt pysyvästi pojan mieleen.

Isä ei ole koskaan tunnustanut olleensa väkivaltainen, mutta lapsen kehonmuisti ei petä. Joka kerta, kun Jimin on tavattava isää, nykyään valvotusti, hän ei nuku edellisenä yönä. Aamulla päätä särkee.  Jimi kertoo, että viimeksi tapaamisessa hänestä tuntui niin pahalta, että hän oli laittanut päänsä pöydälle ja piilottanut silmät käsillään, koska ei halunnut nähdä isää. Hän kertoo, että kuitenkin kuuli, mitä isä puhui. Isä oli puhunut Jimin mielestä ihmeellisiä. Hän sanoi, että antaa Jimille anteeksi, vaikka tämä on valehdellut. Miksi isä sanoi niin?

Miten kertoa lapselle, että tässä tapauksessa aikuinen valehtelee, yrittääkseen manipuloida ja vaikuttaa lapseen, jotta lapsi unohtaisi omat kokemuksensa ja tunteensa?

Onneksi tapaamispaikan työntekijä näki tilanteen Jimin näkökulmasta ja keskeytti tapaamisen. Hänestä  asetelma, jossa pieni poika, joka pitää päätään pöydällä ja silmiään piilossa ja isä, joka ylitsevuotavasti puhuu ymmärtävänsä ja antavansa anteeksi pojan ”valehtelun“, oli lapselle ahdistava ja haitallinen.

Lapsi joka pelkää ei ymmärrä miksi hänen on tavattava vasten tahtoaan väkivaltaista vanhempaansa. Uuden suhteen rakentumiselle on annettava aikaa ja työskentelyn on aina edettävä lapsen ehdoilla. Kaikkein tärkeintä on turvallisuus. Pelkäävä lapsi ei ole turvassa.

  • ”Miksi minun pitää mennä taas tapaamaan isää?“ – kysyy Jimi psykologilta, silmät suurina kuin lautaset.

Mitä sinä vastaisit Jimille?

Kene Truve, psykoterapeutti
Kirjoittaja työskentelee Ensi- ja turvakotien liitossa Ylisukupolvisen kaltoinkohtelun katkaisemisen hankkeessa.


1.11.2017

”Lapsi turvassa eron jälkeen”kuva

Vuosittain marraskuussa Suomen kansallinen väkivaltaobservatorio kampanjoi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Tänä vuonna Valoa, ei väkivaltaa -kampanja nostaa esiin erityisesti lapsen äänen. Tänä vuonna haluamme tuoda esille sen, kuinka tärkeää lapsen kuuleminen erotilanteissa on. Mitä väkivaltaisen vanhemman tapaaminen voi tarkoittaa lapselle ja miten tärkeää on, että lapsi on turvassa myös vanhempien eron jälkeen.

Istanbulin sopimuksen artikla 31 velvoittaa sopimusmaita varmistamaan, että määrättäessä lapsen huoltajuudesta ja tapaamisoikeuksista, tapahtunut väkivalta huomioidaan päätöksissä. On varmistettava, ettei tapaamis- ja huoltajuusoikeuksien käyttäminen vaaranna väkivallan uhrin tai lasten oikeuksia ja turvallisuutta. Suomi on ratifioinut Istanbulin sopimuksen elokuussa 2015 ja näin sitoutunut noudattamaan sopimusta ja toimimaan sopimuksen mukaisesti naisiin kohdistuvan perhe- ja lähisuhdeväkivallan ehkäisemiseksi.

Tapaamis- ja huoltopäätöksiä tehtäessä näin ei kuitenkaan aina ole. Tämä tulee ilmi mm. Teija Hautasen (2010) ja Johanna Hiitolan (2015) väitöskirjatutkimuksista, joiden mukaan väkivaltaa ei huomioida lasten huoltoa, tapaamisia ja sijoituksia koskevissa päätöksissä. Tavallisia tapaamisia määrättiin myös sellaisille vanhemmille, joiden tiedettiin käyttäytyneen väkivaltaisesti. Tiedossamme on tilanteita, joissa väkivaltainen ex-puoliso saa tavata lapsia heidän kotonaan. Tällaisessa tilanteessa uhrin ja lasten turvallisuus ei ole taattu. Edes valvotut tapaamiset eivät aina suojaa väkivallalta. Valitettavan usein tapaamispaikkatoiminnan työntekijät todistavat tilanteita, joissa lapsi joutuu vasten tahtoaan tapaamaan vanhempaa, jota pelkää. Tapaamisten jälkeen lapsi on rauhaton ja peloissaan. Miten varmistamme lapsen oikeuden turvalliseen kasvuun ja kehitykseen näissä tilanteissa?

Valoa ei väkivaltaa kampanja alkaa tänään, marraskuun 1. päivä, huipentuen YK:n Naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen päivään lauantaina 25.11. Marraskuussa vietetään myös lapsen oikeuksien päivää 20.11. Kutsumme kaikki kampanjoimaan tämän tärkeän asian puolesta. Jakamalla viestiä ja pitämällä asiaa esillä edistät turvallisemman huomisen rakentumista. Tuodaan yhdessä valoa marraskuun pimeään!

Tuulia Kovanen ja Johanna Matikka
Kirjoittajat työskentelevät asiantuntijatehtävissä Ensi- ja turvakotien liitossa.